”At wit’s beginning” – Neuvoja aloitteleville heterodokseille ja esikurkistus pluralismista

Howard Lyon: Master the Way (c) Wizards of the Coast/Howard Lyon

Tämä kirjoitus on 3. osa kolmen tekstin sarjaa. 1. osaan pääsee tästä ja 2. osaan tästä.

Takaisinkelausnappia elämässä ei ole, joten jos on huomannut kuluttaneensa monta vuotta elämässä johonkin mikä ei edelleenkään kanna hedelmää pakottaen ajautumaan siitä muualle, niin manailu on sallittua. Varsinkin taistelun ollessa kelloa vastaan, mikä minun sukupolveni tapauksessa tarkoittaa ehkä jo alle kymmenen vuoden päässä häämöttävää 1,5 celsiuksella maapallon keskilämpötilan mahdollista (ja nykymenolla ikävän todennäköistä) lämpenemistä ja siinä epäonnistuessa hyvin tuhoisista seurauksista sekä pahimmillaan peruuttamattomien keikauspisteiden aktivointia, joiden alaraja voidaan olla jo nyt saavutettu planeetan lämpötilan suhteen.

Kärsimättömyys on siis sallittua, mutta ymmärrettävää on myös, jos esim. pitkäaikaisesta tuen puutteesta, muusta epävarmuudesta tai vaihtoehdoista tiedon puutteesta johtuen on mennyt aikaa kerätä rohkeutta tehdä irtiotto toiselle polulle. Tämän kirjoituksen on tarkoitus tarjota heterodoksisen toteuttamisen suuntaviivoja jokaiselle, joka kokee olevansa edes jossain määrin taloudellisissa asioissa heterodoksi tai yhtään kriittinen sielu, koska talousasioilla on väliä.

Erittäin lyhyt kertaus omasta polusta

Hain aikoinaan opiskelemaan taloustiedettä, koska talouden rakenteet vaikuttavat sen suhteen miten ihmisillä on kannustinta tai pakkoa jatkuvaan talouskasvuun ja siten ympäristöön. Sosiaalisestikaan talous ei ole neutraali, vaan silläkin miten esimerkiksi työttömyys, tulonjako ja tuloerot vaikuttavat sen kansalaisissa yhteiskuntaan yhteenkuuluvuden tunteeseen ja mahdollisien kuplien syntyyn, on väliä. Jälkeni johtivat aiemmin nykyrahajärjestelmän velkaperäisyyteen, mutta opetus ei tarjonnut tarkastelutapoja sen dynamiikalle. Myöhemmin opin kuinka huono uusklassinen metodologia on (ja sitä pääaineen valtavirtaopiskelu pitkälti onkin), mikä sitten sysäsi minut maisteritasolla pois sen opiskelusta kokonaan huomatessa miten pitkälle vietyä uusklassiseen teoriaan indoktrinointia se on.

Tätä kirjoittaessa olen hakeutumassa opiskelemaan jotakin muuta, jossa vähintään pääaine vaihtuu. Aika näyttää tarkkaan ottaen mitä, mutta tällä hetkellä se viitoittaa niitä aloja kohtaan, jotka auttavat kompleksisten järjestelmien ymmärtämistä. Mainitsen tämän siksi, koska haluan olla avoin näkemyksistäni, joilla kuitenkin on vaikutusta millaisen linssin kanssa kirjoitan seuraavaksi. Ja kenelläpä ei vaikuttaisi.

Opintoreittien vertailu (nykytila)

1) Tavanomainen taloustieteen yliopistotutkinto

Opintojen rakenteet riippuvat alkupäässä siitä onko linja kauppa- vai valtio-/yhteiskuntatieteilijän titteliin valmistava. Kauppatieteilijän tapauksessa yleensä ensimmäisenä opiskeluvuotena opiskeltavaksi tulee kaikki kauppatieteiden perusaineet, jonka jälkeen keskitytään yhteen johonkin niistä. VT/YT-tapauksessa taas annetaan jo kandidaatinvaiheessa pakollisiksi sivuaineiksi matematiikka ja tilastotiede, jotka voivat opiskelulaitoksesta riippuen olla matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan tai sovelletusti oman tiedekunnan tai laitoksen toteuttamia.

Hakemista puoltavat seikat

Tämän valinnassa on vaikuttavuuden suhteen sisäpiiriasema, joka koetaan pätemisvaraksi valtavirtataloustieteen mallien ymmärtämisestä sisäisesti kritisoitaessa.

Hakemista vastustavat seikat

Jos oma tavoite on asetettu monipuolisten lähestymistapojen osaamisten haltuunottoon ja kriittiseen ajatteluun, niin varaudu kärsivällisyyden testaamiseen. Pluralistisen kipinän toteutusmahdollisuudet jäävät pitkälti omiin vapaavalintaisiin sivuainevalintoihin, itseopintoihin, pieniin hetkiin perus- ja aineopinnoissa sekä isompiin pihveihin eli opinnäytetöihin.

Vaikka kohdalle sattuisi heterodoksisille ajatuksille sympaattista opetushenkilöstöä, niin opetusohjelman (pitkälti uusklassinen) ulkopuolella olevan kokonaisen metodologian haltuunotto on itseopiskeltavana tehtävänä lyhyesti sanottuna raskasta. En sano etteikö tiede, uuden löytäminen, aktivistinen ja muutokseen tähtäävä toiminta vaatisi mukavuusalueelle menemistä tai joutumista, mutta tämä polku testaa sitä aivan toisella tavalla.

Vaihtoehdon summaus

Kirjoittajalla on eniten kokemusta tästä vaihtoehdosta ja siten myös eniten kritisoitavaa. Jos kärsivällisyys riittää opinnäytetöihin asti ja on pystynyt haltuunottamaan itse- tai erillisopiskelun lomassa ortodoksian ulkopuolisen metodologian tai teorian, jota hyödyntää tutkielmissa, niin ON mahdollista saada lopputulos, johon on tyytyväinen. Jos uusklassisen teorian poistaa tarkastelusta, niin opetus parhaimmillaan valmentaa kuitenkin lähinnä tilastoista datan käsittelyyn, joten jos jo tästä kuvauksesta tuntuu jäävän nälkää pidemmälle menemiseen, niin katsahda muualle. Mikäli minun sana ei vakuuta, niin katsahda osaamisselvitykseen, jossa Bank of England oli työnantajana osana selvitettävistä.

2) Ulkomailta heterodoksiystävällinen taloustieteen yliopistotutkinto

Heterodoksille ystävällisempiä opetusohjelmia etsimässä eikä kärsivällisyys riitä valmiin maailman odotteluun? Katsahda siinä tapauksessa ulkomaille eikä nyt puhuta kulttuurivaihdosta, vaan mahdollisesti jopa koko tutkinnon suorittamisesta. Kirjo on laajaa lähtien taloustieteestä ja poliittisesta taloudesta aina talouden filosofiaan asti.

Hakemista puoltavat seikat

Tästä kirjossa on paljon todennäköisempää tulla opiskelleeksi pluralistisemmin tai jopa poikkitieteellisesti. Tutkielmissa on myös mahdollisuus tulla ohjatuksi opinnäytetöissä nimekkäiden ihmisten alla ja tietotaitoa vieressä omaksumassa, mikäli niin pitkälle suunnittelee.

Hakemista vastustavat seikat

Toisin kuin Suomessa, niin opiskelu ulkomailla maksaa ja erityisesti anglosaksissa maissa. Rahoitus stipendeineen, apurahoineen ym. ei kuitenkaan ole ainoa huomioitava asia, vaan voi myös olla muita vaatimuksia kuten suosituskirjeitä, kielitaitotestejä, motivaatiokirjeitä ja arvosanojen alarajoja, joten tarkasta ne hakukohteittain. Suurin kärsivällisyyden testaus menee erilaisissa selvittelyissä ja päämäärätietoutta valintojen runsauden keskellä.

Vaihtoehdon summaus

Sen parempi mitä aiemmin pystyy suunnittelemaan tätä vaihtoehtoa varten, sillä tähän vaihtoehtoon ei hetken mielijohteesta voi tarttua. Jos lukukausimaksujen vaikutus henkilökohtaiseen taloudenpitoon mietityttää siltä varalta, ettei kaikkea saa ulkopuolisella rahoituksella katettua, niin on täysin inhimillistä ottaa syvä hengitys ja miettiä rauhassa oma aikansa. Varsinkin, jos se erä voi mennä kymmeniin tuhansiin. Mikäli käytännön järjestelyt saa kuitenkin selätettyä, niin tämä polku on erittäin laadukas satsaus tulevaisuuden uralle ja ennen kaikkea oman uteliaisuuden tyydyttämiselle. Esimakua heterodoksiystävällisestä taloustieteestä löytää oppilaitosten julkisena olevista opinnäytetöistä ja voin suositella niitä inspiraation lähteiksi.

3) Tutkinto taloustieteen ulkopuolelta

Talousteemoja, mutta taloustiede tutkintona ei tunnu nappaavan? Yhteiskuntatieteiden ”kolme isossa” taloustieteen lisäksi valtio-oppi/politologia ja sosiologia ovat myös päteviä omine tarkastelutapoineen. Sitä ulommalta kehältä löytyy vielä poliittinen historia, yhteiskunnallinen filosofia, poliittinen maantiede ja mitä kaikkea vielä. Kompleksisuusteemoissa luonnon- ja teknillistieteillä on ollut myös korvaamattomia kontribuutioita yhteiskunnallisiin simulaatioihin kuten luonnonvarojen ylikäyttöä tarkastellut Limits to Growth -raportti 70-luvulta. Holistinen linkki siis löytyy kaikkialta, jos tarpeeksi jaksaa katsoa. Otan tässä kappaleessa kuitenkin kantaa ulkopuolisiin aineisiin nimenomaan talousteemoihin liittyen.

Hakemista puoltavat seikat

Kompleksisuuden metodologioissa luonnon- ja teknillistieteelliset opintoalat ovat edelläkävijöitä, mutta kvalitatiivinen systeemi- ja kompleksiajattelu on myös elinvoimainen tarkastelutapa ympäri eri tiedekuntia, jos laskennallisuus ei olekaan oma juttu. Valtavirtataloustieteen ulkopuolisissa yhteiskuntatieteissä itsekriittinen tarkastelu on myös kattavampaa ja suuremmalla todennäköisyydellä niissä kohtaa ideologioiden ja aatteiden historiaa, joka kuitenkin on tavalla tai toisella relevanttia instituutioiden toiminnassa ja arvovalinnoissa.

Hakemista vastustavat seikat

Jos talouden tarkastelu pluralistisempaa kautta on ensisijainen kiinnostus, niin taloustieteen ulkopuolinen opiskelu vaatii pokkaa ja päämäärätietoutta sikäli, että joko on etukäteen kiinnostuksen kohteena oleva talouteen soveltuva linkki selvillä tai on poisviehtynyt taloustieteen opetetusta metodologiasta (yleensä uusklassinen) ja siten oma tarkasteltava pulma on selvillä. Joissain tapauksissa oman pääaineen metodologia ei ole täysin sovellettavissa talousteemoihin (esim. kaikki fysiikan säännönmukaisuudet eivät päde rahatalouteen sovellettuina), joten niiden suhteen on oltava valppaana.

Vaihtoehdon summaus

On ymmärrettävää, jos tämä vaihtoehto ei tunnu heti omimmiltaan, koska talouden tarkastelussa väistöliikkeiden tekoon joutuminen sitä tieteenhaaraa kohtaan, joka eniten julistaa siitä tietävänsä, ei olekaan oikein. Mutta sai se taloustiedekin alkunsa sovellettuna tieteenä monen muun alan innoittamana, joten alkupulahduksen jälkeen olo voi tuntua yllättävänkin kotoisalta toisessa pääaineessa. Tässä vaihtoehdossa on suositeltavaa ottaa kaikki ilo irti siitä, mitä taloustieteen opetusohjelmassa ei mahdu opiskella/vältetään opiskelemasta ja ottaa haltuun niiden teemojen asiantuntijuus. Talouteen liittyvät asiathan eivät ole taloustieteen monopoli.

Neuvot jo yliopisto-opinnoissa oleville

• Jos olet jo taloustieteen valtavirtaopetuksessa ja vannoutunut tutkinnon valmiiksi saamiseen, mutta motivaatio-ongelmissa, niin tarkasta toki onko jotain tehtävissä pienemmillä muutoksilla. Young Scholars Initiativen Heske van Doornen on kirjoittanut hyvän tsemppikirjoituksen, jota voin suositella ensihätään. Omat neuvoni on olla jäämättä ajatustensa kanssa yksin ja jatkaa vakio-opetuksen kyseenalaistamista sekä uuden ja vieraan opettelua. Jos pulmat kuitenkin jatkuvat, niin sitten voi olla syytäkin harkita isompaa muutosta.
• Osoita tukesi paikalliselle opetuksen muutokseen pyrkivälle liikehdinnälle, koska muutos ei tule tapahtumaan yksin eikä kaikilla ole mahdollisuuksia ”paeta” ulkomaille itsekriittisemmän sekä pluralistisemman taloustieteen opetuksen perässä. On myös ok todeta itselle, että itseopiskelu harvemmin vetää vertoja kunnollisen opetuskoneiston tuottamalle versiolle (etäilyllä ja itsekseen opieskelun idealla on ymmärrettävästi pidempi varjo korona-aikana) ja haluaa muutosta muiltakin.

Pluralismi selkoisemmalla kielellä ja pieni maistiainen sen mahdollisuuksista

Aiemmassa tekstissäni käsittelin miten syvissä pulmissa valtavirtataloustiede ja sen monokulttuurinen opetus on, joten useasti esitetty kysymys onko monokulttuurista pois siirtyminen mahdollista ja mitä tilalle? Ensimmäiseen kysymykseen on kyllä. Ville-Pekka Sorsa (2013, 68-90) tekstissään Voiko taloustiede perustua pluralistiselle arvokäsitykselle? toteaa näin:

Mielestäni on perusteltua, että taloustiede nojaa edelleen jollain tavalla arvon käsitteeseen […] Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain yhdenlaisella taloustieteellä pitäisi olla johtava asema arvon tutkimuksessa. Mikäli arvokäsitysten pluralismi hyväksytään, mutta tutkimusta halutaan siitä huolimatta rajoittaa tieteenalan identiteettiin vedoten, on silti syytä omaksua pluralistinen ja avoin lähestymistapa tieteenalan kehittämiseen. Taloustiede voi järjestäytyä eri tavoilla eri arvokäsitysten ympärille. Mikäli tarvetta, tieteenala voi yrittää löytää yhteisen identiteettinsä yhteiskuntatieteiden sisällä esimerkiksi kehittämällä yhteistyössä erilaisten arvokäsitysten mukaiseen tutkimukseen tarvittavia menetelmiä.

Kysymyksessä siihen mitä tilalle, niin yhden kovalaatuisimmista ja perusteellisen opetuksen muutosehdotuksista ovat tehneet Sam de Mujinck ja Joris Tieleman Economy Studies -oppaan muodossa, joka on saanut kehua myös mm. Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) asiantuntijalta. Siinä talouden asioita aloitettaisiin erilaisien todellisuuteen kytkettyjen alateemojen kautta tarkastella mitä talous ja taloudellinen ajattelu on, ja näiden teemojen päälle rakennettaisiin monipuolista aiheen käsittelyä, joiden aihevalinnassa vain taivas on rajana. Ehdotetun kirjallisuudenkaan suhteen ei jätetä lukijaa tyhjän päälle.

On myös mahdollista muokata nykyisiä kurssivalikoimia moniäänisyyttä mahdollistaviksi. Lopullista vastausta Economy Studies ei tuo siihen miten painottaa eri äänien tai koulukuntien käsittelyä, mutta mahdollistaisi jo huomattavan paljon enemmän eri äänien haltuunottamisessa. Matematiikan ja tilastotieteen sivuopiskelua ehdotus ei poissulje, mutta tekijät korostavat, että kvantitatiivisten ja teknisten menetelmien on pyrittävä palvelemaan pääaineen opiskelua eikä niitä tule käydä läpi vain niiden itsensä takia.

Sometimes it is argued that teaching students conflicting approaches will lead to inconsistent and incoherent reasoning. We believe the opposite is true. By teaching students how and when ideas are in conflict with each other, they learn to identify contradictions and deal with them. Pluralism in teaching does not mean that students should believe conflicting ideas simultaneously (Courvisanos et al., 2016; de Langhe, 2009). What it means is that students should become aware of the conflicting ideas and acquire the skills to form an independent and informed opinion on issues (Mearman et al., 2011). The key difference is between ‘having knowledge of ’ and ‘believing exclusively in’. If one would have to trust one approach without having knowledge of the different ideas and approaches, this would require blind faith in the approach which is scientifically unjustifiable. As such, being able to deal with a diversity of ideas and make informed judgements “is an intrinsic part of intellectual development” (Sen, 2005, p. 3).

Joris Tieleman & Sam de mujinck: Economy studies (2021, sivu 66)

Lopuksi

Tähän mennessä olen kirjoittanut kolme tekstiä taloustieteen tilasta sekä henkilokohtaiselta että yleiseltä tasolta sisältäen yhteensä yli 50% enemmän tekstiä kuin kandidaatintyössäni. Sarja alkoi perusteellisesta moukaroimisesta ja on nyt jotakuinkin (toivottavasti) tilassa, jossa alkaa tilalle uuden rakentaminen. Jos ei sisäpiirissä, niin sitten laajasti verkottuneessa ulkopiirissä.

Jos tämänkin tekstin jälkeen olo tuntuu vielä epävarma mitä tehdä, niin ota seuraavan emeritusprofessorin neuvosta koppia (alunperin suunnattu aloitteleville taloustieteilijöille, mutta sopii jokaiselle opiskelijan- tai tutkijanalulle):

Stick to questions that are interesting to you, […] write on things where you try to straighten yourself out. […] if that’s the way […] you’ll never run out of material […]

Axel Leijonhufvud (s. 1933)

Kuinka köyttää uusklassinen talousteoria – Steve Keen: Debunking Economics (2. painos, 2011)

Tämä kirjoitus on 2. osa kolmen tekstin sarjaa. 1. osaan pääsee tästä ja 3. osaan tästä. Kirjoittaja kiittää Jari Rutasta avuliaista kommenteista luonnosvaiheessa.

Steve Keen (s. 1953) on yksi harvoista 2007-2009 globaalin finanssikriisin ennustaneista taloustieteilijöistä, jonka yksi parhaiten tunnetun teoksen Debunking Economicsin ensimmäinen painos julkaistiin alunperin jo 2001, mutta finanssiriisin jälkeen teosta 2011 täydennettiin useilla tekstikappaleilla. Kirja on yksiä tarkkasanaisimpia uusklassisen talousteorian ongelmien sanallistajia. Se käsittelee seikkaperäisesti uusklassisen teorian oletuksia, sen ongelmia, finanssikriisin aikaista valtavirtaekonomistien kommentaaria ja miten huonosti niiden ennusteet tulevasta toteutuivat.

Jotain kertoo siitä millaiseen kipupisteeseen se osui, kun vielä 2015 pelkkä hänen haastattelemisensa kommentiksi Helsingin Sanomien artikkeliin johti hyvin tuohtuneeseen ja ansiottomaan mustamaalaamiseen valtavirran puolelta, jolle punaiseksi vaatteeksi riitti pelkkä teorian perusoletusten haastaminen.

Teoksen tarkastelupiste on finanssikriisin dynamiikan tarkastelussa ja keskittyy valtavirtatalousteorian matemaattis-loogisten epäyhteneväisyyksien valottamiseen ripauksella kompleksista ja jälkikeynesiläistä rahatalousteoriaa. Kirjan tai tämän tekstin lukeminen ei kuitenkaan vaadi suurta matemaattista harjaantuneisuutta, sillä pääasiat esitetään pitkälti sanallisissa muodoissa.

Kirjan tiivistelmä

Pieni varoitus: kirjoitus sisältää paljon normaalia pidempiä pätkiä tekstejä kuin mitä yleensä jaottelisin tekstiä, joten jos teksti huippaa, niin ota ihmeessä tauko, hengitä syvään ja keitä kuppi kuumaa juotavaa ennen jatkamista.

Jos silti tuntuu, että kirja tai oma tekstini etenee omaan makuun liian nopeasti, niin seuraksi suositellaan Keenin itse pitämän luentosarjan tallenteita, jotka selostavat samoja asioita hieman eri järjestyksessä, mutta hitaammin. Tämän kirjoituksen tai alkuperäisen kirjan lukeminen jossain vaiheessa on kuitenkin sen arvoista. Kunniasanalla.

Kysyntä- ja tarjontakäyrien muodostamisen mahdottomuus: uusklassisen teorian harhaanjohtavuudet ja ristiriidat (1/3)

Kuluttajan teoria, kysyntäkäyrä ja kilpailun teoria

Kuvio Axel Leijonhufvudin satiirista
Life Among the Econs (1973).
S kuin ”supply” ja D kuin ”demand.”

Kuluttajateorian lähtökohta pähkinänkuoressa lähtee siltä pohjalta, että kuluttajat kokevat aina suuremmasta ja suuremmasta määrästä hyödykettä vähemmän nautintoa/hyötyä ja siitä voidaan johtaa laskeva kysyntäkäyrä hyödykkeelle. Erilaisissa hyödykeyhdistelmissä kuluttajat pyrkivät maksimoimaan hyötynsä eli optimoimaan yhdistelmähyöty. Kuluttajat pyrkivät myös saavuttamaan aina vain suuremman hyötytason, pystyvän muodostamaan relaatioita jokaiselle vaihtoehdoille ja pitämään yhdistelmävaihtoehtojen valintaa ristiriidattomassa mieltymysjärjestyksessä. Valinnoista muodostuu ns. samahyötykäyrä (”indifferenssikäyrä”), jossa hyöty maksimoituu sivutessa budjettirajoitetta.

Kysyntä- ja samahyötykäyrien muodostaminen osoittautuu kuitenkin pulmalliseksi, kun tarkastelee valintamahdollisuuksien määrää. Jo Reinhard Sippelin 1997 käyttäytymiskokeessa mahdollisia kulutuskombinaatioita tulee 5⁸ eli 390625 eikä ole ihme, että osallistujat rikkoivat laaja-alaisesti koherenttiusehtoja yrittäessä päättää omaa hyödykekoriaan. Valinnat skaalautuvat myös nopeasti, josta havainnollistamiseksi 100 binäärisen (2¹⁰⁰) valinnan kombinaatiot tuottavat yli miljoona biljoonaa biljoonaa eri yhdistelmävaihtoehtoa, mikä on täysin mahdollista jo tavallisessakin ruokakaupassa.

Vaikka noin hullunkurisen suuren valintaongelman olettaisi mahdolliseksi laskea maltillisessa ajassa, niin yhden kuluttajan kysyntäkäyrät eivät kuitenkaan summaudu samanmuotoiseksi markkinakysyntäkäyräksi, koska heti tulotason muuttuessa, kun ostaa tai myy joltain/jollekin, niin vaikutetaan heti oman ja toisen kysyntäkäyrän tasoon ja muotoon omien (hyödyke)varallisuuksien muuttuessa määrissä ja suhteissa. Markkinakysyntäkäyrä voikin siis saada minkä muodon tahansa ja voidaan heittää hyvästit yksinkertaisen markkinatasapainon etsimiselle, koska kysyntä- ja tarjontakäyrä voivat ristetä toistensa kanssa niin monta kertaa kuin huvittaa eikä kerran tasaisessa X-muodossa, joka summana voisi syntyä ainoastaan saman kulmakertoimen suorista.

Kysyntäkäyräteorian pelastamiseksi tulee realismin kustannuksella Sonnenschein-Mantel-Debreu-ehdot, jossa oletetaan talouden käyttäytyvän kuin siinä olisi olemassa vain yksi kuluttaja, yksi hyödyke ja yhdenlaiset mieltymykset. Monen kuluttajan tapauksessa oletetaan niin suuri tiedon ja tiedonkäsittelyn kapasiteetin määrä, että talous voisi vastata yhden kuluttajan mallia. Ensimmäisten hälytyskellojen pitäisi nyt soida.

Vaikka aiemmin kirjoitetun olettaisi todeksi, niin kalteva markkinakysyntäsuora (monopolin tapauksessa) ei myöskään pitäisi muuttua vaakasuoraksi täydellisen kilpailun teoriassa (joka siis olettaa, ettei yhdenkään yrityksen tuotantomäärällä ole vaikutusta markkinahintaan), sillä kulmakerroin se pienelläkin kysyntäkäyrän osalla säilyy vaikka osiin pilkottuna. Jos taas oletetaan, etteivät yritykset reagoisi toistensa tuotantomääriin eli jokainen yritys tuottaisi markkinakysynnän verran, niin silloin n yritystä tuottaisi n-1 kertaa liian paljon tuotantoa markkinakysyntään nähden ja tekisivät hyvin suurta tappiota. Täydellisen kilpailun teoria ei siis maksimoi hyvinvointia eikä toimialan voittoja ja jäytää monopolin tehottomuuden teorialta pohjan pois.

Tarjontakäyrä, toimialan teoria ja työmarkkinoiden teoria

Uusklassisessa teoriassa tarjontakäyrä edustaa rajakustannuksia eli mitä enemmän tuotetta tuotetaan, sitä nopeammin tuotantokustannukset kasvavat. Vanha analogia teorialle on viljelymaan käyttö ja siinä piilevien ravinteiden köyhtyminen enenevien tuotantomäärien myötä, jolloin yksikkötuotantokustannus nousee tuotannon lisääntyessä. Intuitiivista päältäpäin.

Jos malliin kuitenkin lisätään ripaus realismia ja oletetaan olevan erilaisia tuotantoaloja alan sisällä ja annetaan näille kysyntä- sekä tarjontakomponentit, niin näiden riippumattomuus katoaa heti. Vaikka esimerkiksi jonkun teollisuusalan (kirjassa käytetään esimerkkinä maataloutta, mutta pidän itse malliesimerkkinä elektroniikkateollisuutta erikoistunein tuotantoketjuineen, jonka herkkyys häiriölle on viimeistään koronapandemian alkuvaiheilla Kaakkois-Aasian sulkujen aikana tullut monelle tutuksi) määrittäisi erittäin laajasti, jolloin nousevan markkinatarjontakäyrän voi olettaa melko vakaaksi, niin yksittäisten komponenttien kysynnät ja niiden muutokset ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Ongelma vaihtuu päikseen, jos keskitytäänkin erityisen tietyn komponentin valmistukseen. Tällöin vuorovaikutusongelmaa muiden täydentävien komponenttien kanssa ei ole, mutta yksittäinen komponentti ja muutokset vaikuttavat markkinatarjontakäyrään. Yksi yritys neutraloida dilemma on esittää, että käytetyt teknologia- ja työpanokset ovat vakioisia kaikkien tuotantomäärien kanssa, mutta toisten hälytyskellojen pitäisi soida nyt, koska se tarkoittaisi erittäin epäsuhtaisia ja epätehokkaita työpanosten määriä alhaisemmilla kysyntään suhteutetuilla tuotantomäärillä. Tarkastelun muuttaminen staattiseksi eli ajasta riippumattomaksi on myös vaihtoehto, mutta tällä ammutaan itseä jalkaan ja rajataan kelpoista tarkastelureviiriä kestämättömän pieneksi. Siitä lisää tekstissä myöhemmin.

Tarjontakäyräteorian lopullisessa kuoliniskussa tuodaan esille Federal Reservessa työskennelleen ja American Economic Reviewssakin(, jota valtavirta pitää tieteenalan yhtenä huippujournaalina,) julkaisseen Alan Blinderin (s. 1945) tuotantoasiantuntijoille esitettyjen 1998 kyselyjen tuloksia, jossa arvioitiin vain 11% Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta syntyvän nousevien rajakustannusten alaisena. Eikä se ole ainoa kirjan empiirinen havainto, joka ei tue nousevien rajakustannusten teoriaa.

Työvoiman kysynnän (laskeva palkan suhteen) ja tarjonnan (nouseva palkan suhteen) käyrissä lähdetään myös aiemmin tutuista standardioletuksista, mutta tämän kanssa epätodeksi osoittaminen kulkee hieman eri rataa. Työntekijöiden oletetaan maksimoivan vapaa-ajan ja työn määrän tuottavan hyödyn määrä, mutta kyseenalaiseksi nousee substituution eli toistensa yksi-yhteen korvaavuuden mielekkyys. Erikoistuneen työnjaon ja koulutuksen yhteiskunnassa suurella osalla työntekijöitä ei ole käytettävissä mahdollisuutta korvata työtuloja tehokkaalla tavalla, jolloin oman elintason ylläpito on paljon kuviteltua joustamattomampaa. Vaihtoehtona olisi laskujen maksamisesta putoamisen kelkka, jonka varattomuuskierteestä katkaisu on haastava pala kenelle tahansa. Realistisemmaksi siis osoittautuu sellainen työvoiman tarjontakäyrä, jossa tarjonta eli työskentely lisääntyy palkan laskiessa, koska halutaan säilyttää maksukyky arjessa.

Mihin molemmat laskevat työvoimakäyrät johtavat? Siihen, että markkinatasapainosta poikkeavan minimipalkan vastustamiselta putoaa pohja. Risteävän X-muodon tapauksessa teorian mukainen hyvinvointitappio olisi mahdollinen, mutta kahden samahkon laskevan suunnan käyrän kanssa lopullinen työllisyystasapaino on pudotukseltaan arvaamaton. Minimipalkalla voidaan kuitenkin vakauttaa työllisyys korkemmalle tai edes ylipäätään jonkinlaiselle tasolle. Ironisesti uusklassinen teoria olettaa jo taustalla hyväntahtoisen vaurauden uudelleenjakajan olemassaolon luomaan toimiva (feasible) lähtöasetelma kuluttajan vinkkelistä, joten uudelleenjaon vastustaminenkin on teoriassa äärimmäisen ristiriitaista.

Kompleksisuuksien esiinnousu: staattisen ja mikroperustaisen tarkastelun umpikuja (2/3)

Cambridgejen pääomakiistassa 1920-1960-luvuilla kyse oli haasteesta pääoman ja työvoiman sisältävään tuotantofunktioon liittyen, että onko pääoman kausaatiosuhde voittoon ainoastaan yhdensuuntainen ja siten olisi mahdollista suoraviivaisesti määritellä sen vaikutus, muodostaa tasapainoisia talouden kiertokulkuja ja yrittää asettaa fyysinen pääoma yhtäläiseksi rahan kanssa. Tavanomainen talousteoria olettaa edellä mainitut ja että ”pääoman” käsitteellä voidaan tarkoittaa niin rahallista kuin koneellista pääomaa, mutta Piero Sraffa (1898 – 1983) loi hyvin kuuluisan vasta-argumentin. Hän mallinsi talouden, jossa kaksi toistaan tarvitsevaa hyödykettä tuottaa talouden tarpeisiin nähden ylijäämää eikä vedä rajaa pääoman määritteen kanssa tai asettamatta esioletuksia sen arvolle, kuten tuotantokoneiston rahallinen hinta.

Kun ylijäämätuotannon talouden tarkasteluun mukaan otetaan työvoiman palkan ja tuottajan voiton suhde toisiinsa tuotantoylijäämästä, niin voidaan laskea konkreettisesti pääoman arvo työvoimapanosten suhteen. Taulukoidessa tulonjaon vaikutusta pääoman arvon määrittelyyn syntyy kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö: jos kaikki ylijäämä menee palkkoihin eikä sitä voittoina uudelleensijoiteta tuotantoon, niin pääoman arvo on vakiona sama kuin työvoimapanos eikä pääoman arvolle (ylijäämä) kasva korkoa korolle. Suhde kasvaa rajun epälineaarisesti eri palkan ja voiton suhteilla. Toinen pohjakosketus syntyy, kun tuottaja perii kaiken ylijäämän, mutta silloin työvoiman palkka on nolla ja sillä kerrattuna minkä tahansa ylijäämän arvo on nolla. Toisin kuin teoria väittää, niin voiton suhde määrääkin pääoman. Tämän iskun jälkeen tavanomainen pääomateoria yritettiin pelastaa lisäolettamalla substituoinnin mahdollisuuksia työvoiman ja pääoman kanssa, mutta se vain sotkisi pääoman yksiselitteistä laskemista. Peruuttamaton vahinko oli tehty: abstraktoitu pääoma on epätoimiva käsite eikä fyysistä pääomaa voi substituoida rahallisen pääoman kanssa tuotantoanalyyseissä.

Tieteenfilosofialle on myös kappaleensa kirjassa. Milton Friedmanin (1912 – 2006) instrumentalistinen tieteenfilosofia, jossa yksinkertaistukset ovat olennainen osa teoriamuodostusta, joutuu kritiikin kohteeksi yksinkertaistuksien roolista. Yksinkertaistukset eivät koskaan ole itse tarkoitus, vaan niille on paikkansa vasta, kun jokin tietty asia on niin pieni, että se voidaan laiminlyödä tarkastelusta tai jos tehdään tietoisesti väärä oletus tarkastelukehyksen vaalimiseksi, mutta se suunnitellaan tiputettavan heti paremman tiedon ilmaantussa. Uusklassisen teorian yksinkertaistukset ovat kuitenkin korvaamattomia ydinlähtökohtia sen lähestymistavalle, jolloin oletusten ongelma on suoranaisessa harhaanjohtavuudessa ja teorian ydin on tällöin jo degeneroitunut ja uutta tietoa tuottamaton.

Usea kappale edellisestä eteenpäin käsittelee kaiken ylläolevan seurauksia, jossa on maailma on vahvasti reduktoitu, yleisessä tasapainoissa oleva ja staattinen eli sellainen, jossa aika on ikuisesti pysäytetty eikä siinä siten tapahdu mitään. John Hicksin pieleen mennyt yritys redusoida Keynesin työ IS-LM -malliin toistaa virheellisen (eksogeenisen) rahateorian lisäksi staattisuuden ja kysyntä- ja tarjontakäyrien pulmat eikä tehokkaiden finanssimarkkinoiden teoria osaa selittää pörssiromahduksia ja olettaa etteivät pörssi-ihmiset tarkkailisi tahi reagoisi toisiinsa olettaen täydellisen tiedon markkinoilla (totuus: jos eriäviä näkemyksiä kurssien arvokehityksistä ei olisi, niin ei silloin mitään syytä olisikaan käydä arvopapereilla kauppaa).

Tasapainoteoriaa ei kuitenkaan alunperin ajateltu päätepisteeksi, vaan tietoisen keskeneräiseksi välivaiheeksi talouden tarkastelussa, jonka jopa osa ensimmäisistä taloustieteilijöistä tiedosti. Nykyään tietokoneiden ja niiden laskentatehon avulla voidaan mallintaa kompleksisia ja hyvin epälineaarisia ilmiöitä, joista esimerkkeinä Keen antaa meteorologian mullistaneen E.N. Lorentzin (1917 – 2008) perhoskuvaajan sekä R.M. Goodwinin (1913 – 1996) dynaamisen palkkaosuuksia ja työllisyyttä kuvanneen mallin.

Keenin työ ja sen implikaatiot (3/3)

Talouden sisältäessä ajoittaisia rajuja romahduksia ja huippuja, itseään ruokkivia kehiä sekä hyvin kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joita voi epälineaarisuuksissaan lähinnä tarkastella tietokonesimuloinneilla, on analyyttinen ratkaiseminen mahdotonta eikä havaitsemattomasta hyödystä ole tarkasteluapua. Keenin lähestymistapa perustuu ns. ceteris paribus -oletuksista (”muiden muuttujien pysyessä ennallaan”) vapautettuun systeemidynamiikkaan, joiden tarkastelua mm. MatLabin tapaiset ohjelmistot edustavat ja ovat runsaasti käytettyjä matemaattis-luonnontieteellisen klusterin tieteissä.

Keenin 1995 Minsky-malli

Keenin ensikosketus systeemidynamiikan potentiaaliin tuli väitöskirjaansa tehdessä, jolloin hän lisäsi Goodwinin malliin sellaiset käyttäytymisdynamiikat, joissa investointien (eli yksityisen velan) kasvuvauhti on suuri nousukausilla ja pieni laskukausilla. Pyörivän kehän sijaan malli (ylläolevassa kuvassa) muodostaa kaksitötteröisen pyörremyrskyn, jonka alussa työttömyys ja palkkaosuus vakautuvat tötteröjen väliin, pysyy näennäisessä tasapainossa jonkin aikaa ja purkautuu uudestaan uudeksi pyörremyrkyksi työttömyyden noustessa ja palkkaosuuksien laskiessa. Malli on myös linjassa endogeenisen rahateorian kanssa, jossa uudet luotot luovat uutta rahaa ja ostovoimaa ja uudet velkakuoletukset tuhoavat rahaa kierrosta ja vähentävät ostovoimaa, joista molemmat myös vaikuttavat tulevaisuuden näkymiin luoden uusia ärsykkeitä finanssimarkkinoilla jne. Kirjassa myöhemmin huomautetaan, että tavanomaisissa Gaussin mukaisissa todennäköisyysjakaumissa ja lineaariregressioissa tälläiset ilmiöt eivät ennustu ja satunnaisuuden sijasta kyse on osittain deterministisestä prosessista.

Yksi olennainen osa tarkastelua sektori-identiteetit ja niiden summien vastaavuus. Keenin tätä nykyä käyttämä Minsky-ohjelmisto mahdollistaa graafiset kaksinkertaisen tilinpidon identiteettimerkinnät, jotka vaatisivat luonnontieteellisemmin orientoiduilta ohjelmistoilta nelinkertaisia merkintöjä yhtä yhtälöidentiteettiä kohden muodostaen niissä hyvin hankalasti luettavia kaavioita. Keen perustaa identiteetit jälkikeynesiläisen Augusto Grazianin (1933 – 2014) rahan kiertokulun teoriaan, jossa käydään rahan tarpeesta taloudelliselle toiminnalle (huom. ei sama kuin metallistinen hyödykerahateoria) lisäksi läpi reaali- ja finanssisektorin rahataloudellisia vuorovaikutussuhteita. Yksi tämän seurauksista on, että jos sektorit ovat sisäsyntyisesti vuorovaikutuksessa toisiinsa, niin silloin talous on sisäsyntyisen poliittista, jonka tulisi ottaa mukaan tarkasteluissa jako työntekijöiden, työnantajien/kapitalistien ja luotottavien pankkiirien välillä sekä näiden valtasuhteiden tarkastelu.

Lopussa Keen puolustaa matematiikan käyttökelpoisuutta talouden tarkasteluissa, kunhan sitä käytetään oikein eikä huonoina oletuksina. Sen jälkeen tulee ruusujen ja risujen luovutusvuoro muutamille taloustieteen vaihtoehtoisille koulukunnille:

• Itävaltalaiselle koulukunnalle ruusuja epävarmuuden korostamisesta ja kritiikistä käyttäytymisen ylianalysoimisesta matematiikan muodossa, risuja talouden tasapaino-oletuksista sekä monista muista yhtäläisyyksistä uusklassisen koulukunnan kanssa, jotka Keen katsoo tekevän itävaltalaisesta koulukunnasta liian samankaltaisen sen kanssa.
• Jälkikeynesiläiselle koulukunnalle ruusuja realismin korostamisesta taloudellisessa käyttäytymisessä, risuja metodologisista erimielisyyksistä koulukunnan sisällä, mutta Keen on toiveikas sen ylipääsyn suhteen koulukunnan koherenttiuden takia.
• Sraffalaiselle tai uusricardolaiselle koulukunnalle ruusuja oletusvapaammasta tuotantomallintamisesta, risuja staattisesta lähestymistavasta, jotka tekevät siitä Keenin mielestä lähinnä työkalun kritisoida uusklassista teoriaa sen omilla välineillä ja oletuksilla.
• Kompleksisuusteoreettiselle koulukunnalle ruusuja ceteris paribus -oletusten hylkäämisestä ja talouden olennaisten kompleksisuuksien huomioon ottamisesta, risuja tiettyjen luonnontiedeorientoituneiden käyttäytymisten huonosta soveltamisesta yhteiskunnallisten ja rahataloudellisten ilmiöiden tarkasteluun, mutta Keen katsoo kompeksisessa lähestymistavassa olevan eniten läpimurtopotentiaalia taloustieteen jämähtäneisyydestä eteenpäin pääsyyn.
• Evolutiiviselle koulukunnalle ruusuja evoluutionäkökulmasta talouden tarkastelussa satunnaisuuden sijaan, risuja tarkastelutyökalun puutteesta taloudellisille ilmiöille, mutta Keen suhtautuu myönteisesti evolutiiviseen ajattelutapaan ja ymmärtäväisesti siihen faktaan, että koulukunnan koherenttius ja metodologia on vielä vasta alkutekijöissään.
• Hieman aiemmin kirjassa käsitellylle marxilaiselle koulukunnalle risuja työn arvoteoriasta ja transformaatio-ongelmasta, mutta niitä lukuunottamatta ruusuja osuvasta kapitalistisen rahatalouden valta- ja yrityskäyttäytymisen tarkastelusta (eli yritykset ovat aktiivisia voitonhakijota, jolloin käyttäytymisen sykli ei kulje rataa Hyödyke→ Raha→Hyödyke, vaan sen sijaan rataa Raha→Hyödyke→Vielä enemmän rahaa).

Lopuksi

Kirja on olennainen referenssiteos uusklassisen teorian pulmista tietoisena olemiseen ja yksi talouden kompleksisen tarkastelutavan tarpeesta perustavia teoksia. Keenin 2021 jatkoteoksessa New Economics: A Manifesto (linkit referaattiin ja kirjakauppaan) kysyntä- ja tarjontakäyrän pulma käsitellään vielä typistetymmin, mutta kompleksisuusteemoille annetaan enemmän tilaa ja avataan sanainen arkku ekologisen kestävyyden teemoista. Siinä valoon pääsee mm. miten vähätteleviä ja epäluotettavia uusklassiselle lähestymistavalle sukua olevat tasaisiin ja jatkuviin funktioihin perustuvat lähestymistavat ovat ilmastonmuutoksen tuhojen taloudellisen koon arvioinnissa, joiden pohjalta on muun muassa väitetty, että talous tuhoutuu täysin vasta maapallon lämmetessä yli 18 celsiusta keskilämpötilan yli (ei, en kuvitellut tätä, vaan aivan todelliset valtavirtataloustieteilijät ovat väittäneet näin ja saaneet vertaisarvionnista läpi. Tässä Keenin murska-arvio). Debunking Economicsista on myös tulossa vielä kolmas versio, joten tarina ei pääty tähän.

Yksi ajatus kuitenkin pohdituttaa: onko uusklassisella teorialla sitten tulevaisuutta, jos sen matematisointia ja ambitiotasoa keventää? Ehkä. Mutta en rehellisesti sanoen tunne implikaatioiden aihepiiriä tarpeeksi, että osaisin sanoa voisiko esim. johonkin sen esiasteeseen palauttaminen olla toimivaa. Teorian pääteema on tuotantorajoitteet enkä väitä etteikö niitäkin tulisi pohtia, mutta kiinnittäisin nykyhetkessä niihin huomiota intensiivisemmin vasta täystyöllisyyden ja aitojen kulutusrajoitteiden (mm. ilmastokatastrofeista tai niitä ennaltaehkäisevistä toimista johtuen) koittaessa.

Lähtö Econin maasta

Raf Sarmento: Path to Exile (c) Wizards of the Coast/Raf Sarmento

Tämä kirjoitus on 1. osa kolmen tekstin sarjaa. 2. osaan pääsee tästä ja 3. osaan tästä.

Muistatteko globaalin finanssikriisin 2007 – 2009, jonka taloustieteilijöiden valtavirta epäonnistui ennakoimaan ja selittämään tyydyttävästi? Entä sitä seuranneen eurokriisin ja siitä seuranneen talouskuriaallon Euroopassa, joka Suomessa näkyi koulutusleikkausten toisena aaltona 2015 Juha Sipilän hallituksen astuessa valtaan pettäen näkyvästi annetut vaalilupaukset koulutusmenoihin kajoamattomuudesta? Ja nyt koronapandemia sekä ilmastonmuutoksen lieveilmiöiden voimannäyttö mm. Suomessa yli 30-celsiuksisten kesähelteiden normalisoituessa ja maailmanlaajuisten metsäpalojen muuttuessa aina vain tuhoisammiksi. Yhteiskunnassa ei todellakaan ole puutetta myllerryksille ja siksi ne ovat olleet kautta linjan motivaattori opintopolulleni.

Yli seitsemän vuotta sitten valitsin yhteiskunnalliseksi tarkasteluteemakseni talouden ja pääsin opiskelemaan itse taloustiedettä: sitä tieteenalaa, joka eniten väittää tietävänsä taloudesta. Valitettavasti ajan myötä olen joutunut allekirjoittamaan totuuspohjan monelta valtavirtataloustiedettä epämairittelevasti luonnehtivalta anekdootilta ja napakalta kritiikiltä ensikäden kokijana ja päädyin perustavanlaatuisen kylmäksi jättämisen tunteen jälkeen jättämään suorittamatta maisteritutkintoa taloustieteestä.

Lopullisesta päätöksestä on yli kolme viikkoa, mutta sen kypsymisessä meni useita vuosia. Koska ei ole mitään salattavaa, tai vielä vähemmän hävettävää, niin kerron oikein mieluusti miten päädyin siihen tulokseen. Jatkumo on ollut pitkä, joten muistikuviakin on paljon.

”Miksi pitkä(t) teksti(t)?”

Koska isoja kokonaisuuksia harvemmin saa purettua yhdellä teehetkellä kunnolla ja vaikka yleisö suhtautuisikin infodumppaamiseen myönteisesti, niin toinen rajoite on sitten ulkoa muistaminen. Tässä muodossa saa myös paljon vapaammin valita altistuako sisällölle vai ei ja millaisissa pätkissä kokemuksensa ottaa. Kaikki voittavat.

Nykyhetkeen päätyminen – yli 10 vuotta tiivistetysti

Kun lukio ei riittänyt – esitaipale

Taustani talousteemoista kiinnostukseen alkoi 2011 tutustuessani Suomen Talousdemokratia ry:n kysymyksiin. Alkufakta oli (ja on totta edelleen), että pankit eivät ole talletusten välittäjiä, vaan luototusprosessissa uuden rahan ja ostovoiman luojia ja että yli 90% olemassaolevasta rahasta on tässä muodossa ja rahaa lakkaa olemasta luoton takaisinmaksettua kaksinkertaisten kirjanpitoidentiteettien kautta. Napakasti sanottuna ”raha on velkaa.”

Jos kuitenkin kaikki raha on velkaa takaisin maksettavan koron kera, jota ei luoda järjestelmään, niin olisiko ihme miksi talouden kuplat paisuvat niin isoiksi ja poksahtavat myös erittäin tuhoisasti? Puhumattakaan aiheen antamisesta keskusteluun rahajärjestelmän vakavista lieveilmiöistä alkaen velkaantumis- sekä talouskasvupakosta pankkien epäsuhtaisan suureen vallankäyttöön ja siten oikeudenmukaisuuden ja ekologian teemoihin.

Olin ymmälläni. Miten talouden oppikirjat saattoivat olla niin pielessä, vaikka keskuspankkijulkaisuja rahan ns. endogeenisuudesta ja velkaperäisyydestä oli liuta vahvistamassa? Tai että jo 1930-luvun laman jälkeen nämä seikat huomattiin taloustieteen piirissä ja silloin yritettiin ajaa Chicago Planina pankkitoimintaan täysreservivaatimusta, jossa pankeilta vietäisiin kyky luotottaa vajaita tai olemattomia talletuksia vastaan pyrkimyksenä tuoda huomattavasti suurempaa vakautta. Kannattajien joukossa oli muun muassa rahan kvantiteettiteorian kehittänyt Irving Fisher (1867 – 1947).

Aktivistitaustalla (somehiljaisen, mutta uskollisesti taustalla hääräävän ja lähipiirille teemoista väsymykseen asti puhuvan sellaisen) yhteiskuntatieteelliset teemat olivat väistämätön kiinnostuksen kohde ja lopulta hain sitä vastaten ja Michael RowbothaminThe Grip of Deathin viimeisen kappaleen viesti päässä soidessa opiskelemaan taloustieteitä 2015.

Opiskelu yliopistossa

Ensimmäinen opintovuosi oli luja litsari kasvoille, kun kriittisyyttä pöhisevän keskustelujen odotuksien sijaan tuli ainoastaan uusklassista (ja vain ainoastaan uusklassista) talousteoriaa sekä tilastotiedettä ja matematiikkaa pakollisina sivuaineina opiskeltaksi. Ensimmäisenä vuonna sainkin suoritetuksi vain lähinnä kieliopintoja. Sen vuoden järkytyksen jälkeen yritin ottaa sen näkökulman, että tulepaahan käytyä vähintään lukion pitkä matematiikka kiertotien kautta sekä sivistyy tilastojen lukemisessa. Se passasi, sillä ei minulla niitä itseään vastaan ollut. Pääaineopintojen kanssa pysyin kohteliaana epäilijänä, mutta kurssit tulivat silti suoritettua.

Tavoitteeni oli ottaa haltuun opintojen ohella muitakin talouden teorioita, selitystapoja ja ehkä metodologiaakin. Aikaa on kuitenkin vain rajattu määrä ja tässä tuli karu herätys ensimmäisellä kandiyrityksellä, jolloin halusin edelleen selvittää niitä kaikkia kysymyksiä, johon en kokenut opetuksessa saaneeni vastauksia tai mahdollisuutta oikoa käsityksiä, mutta aiherajauksen valtavalla kustannuksella. Vaadittiin yhteensä kolme kandikertaa ennen kuin totuin ajatukseen kirjallisuuskatsauksesta ja riittävästä aiherajauksesta. Lopullisesta kandityöstä tuli ihan ok arvosanakin ja oppiarvo virallistettiin 11.05.2020, mutta jokin tuntui silti keskeneräiseltä opintiessäni.

Maisteritason opinnoissa (alk. syksy 2019) kohteliaalla epäilijällä ei kuitenkaan enää ollut roolia: piti alkaa aksiomatisoimaan opinkappaleita, harjoitustehtävissä piti raapia päätä aivan eri tavalla eikä muille ajatuksille ehtinyt tulla tilaa. Erästä kunniallisen maininnan ansaitsevaa syventävän ekonometrian kurssia lukuunottamatta tilastollisten sovellutusten pääpaino taas oli regressio-oletusten sisäistämisessä ja niiden teknisyyksillä kikkailu, jotka nekään eivät ole vähäisiä työmääriltä. Korona-aika ei tehnyt asioita helpommaksi, mutta myöhemmin huomasin tyytymättömyyteni olevan kaikkea muuta kuin väliaikaista sorttia.

Armon loppu

Alunperin opintoihin lähtiessä minulla siis oli halu saada tietää johtolankoja siihen miksi rahan endogeenisuutta ja velkaperäisyyttä ei ollut valtavirtataloustieteen malleissa. Vastaus ei kuitenkaan löytynyt missään vaiheessa pääaineopinnoista, jotka keskittyivät tasapainojen hakemiseen ilman rahan dynaamisuuksia, vaan 2015 haltuun saamastani Steve Keenin Debunking Economicsista (2. painos 2011).

Olin tutustunut uusklassisen koulukunnan hegemoniaan jo aiemmin, mutta tarjonta- ja kysyntäkäyrien mahdottomuuden osoitus jo matemaattis-loogisesti joukkotasolla hätkäytti. Sitä ennen olin kuitannut homo economicuksen yhtenä teoreettisena ihmiskuvaelmana muiden joukossa ideoiden historiassa, mutta että se vaatisi äärettömän suurta laskentanopeutta täydellisestä tiedosta ja totaalista yksinoloa maailmassa tai sitä vastaavia ehtoja? Mitä talous tai raha sellaisessa tilassa merkkaisi? Ei juuri mitään. Tilanne ei mennyt paremmaksi, kun 2021 tarkastelin ehtoja uudestaan ja huomasin oletusten vaativan myös täydellistä muuttumattomuutta eli staattisuutta tasapainon mahdollistamiseksi. Tälläistä(kään) tilannetta ei mikään määrä antirealistisinta tieteenfilosofiaa riitä pelastamaan ja tällaisen ”todistelua” pitäisi opiskella maisteritasollakin? Yh.

Uusklassisen kehyksen kelvottomaksi toteamisen jälkeen oli kysyttävä, mitä varsinaisista pääopinnoista jäisi jäljelle. Mihin soveltaa matematiikan ja tilastotieteen menetelmiä, jos ei halua soveltaa opetettuun epärealistiseen kehykseen (ja riippumatta siitä pääsisikö niistä pääainekursseista läpi vai ei)? Mitä tilastot kertovat ilman niitä tulkitsevia kehyksiä ja arvopohdiskelua? Vain olemassaoloa, korrelaatioita ja kausaatiopulmia. Niihinkö hyvä yhteiskuntatiede reduktoituu? Voisinko hyvällä omatunnolla kutsua vain noilla valmiuksilla itseäni yhteiskuntaosaajaksi? En.

Viimeisen huomion jälkeen oli todettava, etten aio valmistua taloustieteestä maisteriksi. Jos tilastotieteily olisi pääjuttuni, niin siinä tapauksessa olisin mennyt suoraan lukemaan matematiikkaa ja tilastotiedettä.

Ei sattumaa – systemaattisuudet taustalla

Kuuden ja puolen vuoden ajan luulin olevani melko huono opiskelija hitaan edistymiseni takia, mutta tammikuussa 2022 satuin lukemaan Manchesterin yliopiston Rethinking Economics -haaran (ent. Post-Crash-Economics Society) perustaneiden jäsenten kirjoittamaa kirjaa Econocracy (2017). Raflaavasta otsikosta huolimatta kyse on erittäin huolellisesta selvityksestä taloustieteen valtavirtaopetuksesta – jonka luonteesta on myös liuta lisäselvityksiä vahvistamassa samankaltaisesta trendistä ympäri maailmaa – sekä siitä miten siihen on ajan saatossa päädytty.

Econocracyn mukaan siihen nähden miten paljon valtaa taloustiede on kerryttänyt vaikutusvaltaa päätöksenteossa ja miten paljon taloudelliset asiat vaikuttavat yhteiskunnassa, niin sen kyseenalaistamiselle ja kritiikille ollaan erittäin vihamielisiä väittäen kyseessä olevan vain teknisen osaamisen asioista eikä siihen liittyisi mitään ideologisia kamppailuja tai yhteiskunnallisia implikaatioita. Valtaosa opetuksesta perustuu lähinnä uusklassisen koulukunnan mallien operoimisen opetteluun, sen ajatuskappaleiden toistamisiin ja oletetaan näiden jotenkin pätevän ulkoisiin ongelmiin. Tämä siis sen sijaan, että aloitettaisiin tarkastelu nykypäivän ongelmista, yritettäisiin hakea monta selitystä ja antaa testaamisen ja keskustelun tehdä tehtävänsä selityksiä karsiessa, joka on muissa yhteiskuntatieteiden toimintatavoissa erittäin tavallista eikä yhtään toimimatonta tieteentekemistä.

Muiden selitysvoimaisten koulukuntien puutetta ei ole, mutta taloustieteessä näitä heterodoksisia ääniä on aktiivisesti vaiennettu ja niitä pidetään edelleen tietoisesti marginaalissa tieteellisessä keskustelussa. Omissa huippujournaaleissa ei julkaista vieraiden koulukuntien tekstejä, vaikka olisi vastapuolena ortodoksian edustajan kanssa debatoitaessa; pluralistista kurssia opetusohjelmaan esittäneen opetushenkilön määräaikainen sopimusta ei jatkettu ehdotuksensa jälkeen säästösyihin vedoten (kurssin toteutuksesta kieltäydyttiin opiskelijoiden valtavasta tuesta huolimatta), mutta silti palkattiin viisi muuta henkilöä taloustieteen laitoksen listoille; ja listaa voisi jatkaa.

On erittäin, erittäin harvoja asioita, jotka saavat minua resonoimaan ensimmäisen opintovuoteni kanssa, mutta Econocracy onnistui sanallistamaan sen turhautuneisuuden ja epämääräisen tunteen jostain puuttuvasta palasesta, mitä vailla koin silloin olevani. Enkä puhu pikkujutusta, koska silloinen fuksivuoden osaamattomuuden tunne ajoi minut lievään masennukseen vuoden ajaksi. Sen verran kovasta jutusta puhun.

K: ”Ei kai tällaista Suomessa sentään tapahdu?” V: ”Pidättelepä karahviasi”

Ja sitten tekstin pisteliäisimpään osuuteen. Tätä marginalisoimista tai siitä oirehdintaa tapahtuu myös Suomessa.

Yleisesti havaittu:

• Heikki Patomäen kirjoituksista tämä on osuva kokooma, mutta aihepiiristä kirjoitus ei suinkaan ole ainoa.
• Jälkikeynesiläisiä ääniä (erit. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa Raha ja Talous -blogin ylläpidon aikaan) on useaan otteeseen verrattu puoskarihoitoihin Twitterissä niin akateemisten taloustieteilijöiden kuin työmarkkinajärjestöjen tutkimuslaitosten ekonomistien suusta.
• Kriittisessä keskustelussa epäsymmetriset vaateet osapuolten välillä ovat ominaisia taloustieteen valtavirtaan kohdistuessa ja journaaliartikkelinkin verran on tullut materiaalia.

Itse ehdin havaitsemaan monta ei varmastikaan tarkoituksella marginalisoimiseen pyrkivää, mutta silti osuvia merkkejä ilmaisullisen tilan ahtaudesta.

• Ensimmäisen kerran kandiohjaajani oli tarkka, että käytettäisiin lähinnä ”tunnettujen” journaalien julkaisuja. Ironiaksi heterodoksiset korkealle rankkeeratut eivät taas kelvanneet ”pääasiallisiksi lähteiksi.” (Jos ns. Keelen listaa on uskominen. En ole pohjimmiltani rankkeerausten vahtaamisen fani, mutta Keelen lista on usein käytetty valtavirran keskuudessa.)
• Toisella kerralla aiherajausta miettiessä ensimmäinen ehdotus oli välivaiheessa heti ensin leikata poliittisen talouden osuutta pois sisältäen pari nimekästä heterodoksikommentaattoria ja sen sijaan miettiä miten hyvin valtavirtataloustieteen yksi malli toteutuu käytännössä.
• Fuksivuonna yksi supermukava opetushenkilö katsoi minua miltei anteeksipyytävästi opiskelusuunnittelmien hiomisia avustaessa, koska hän joutui toteamaan laitoksen opetusvalmiudet olevan huonot pluralistiselle opetukselle ja opiskelusuunnalle, jotka siis olin ilmaissut tavoitteikseni yhdelle monista odotuksia kartoittavalle kyselylle. Hän kysyi olisiko taloussosiologia voinut olla enemmän sitä mitä etsin. Vastasin, että taloustieteen linssi on kiinnostukseni ja ymmärtäväisesti jatkoimme sen mukaan.

Toistan: uskon tapausteni ihmisten vilpittömästi yrittäneen toimia parhaan tietonsa mukaan (mm. aiheiden kirkastamiseksi), mutta tilanteina ovat silti varsin harmillisia esimerkkejä siitä miten vähän muutosta tieteenalan sisällä on päässyt tapahtumaan.

Ei heterodoksisuus päämääränä, vaan monimuotoisuuden ilmentymänä

En ole koskaan väittänyt, etteikö minulla olisi omia suosikkilähestymistapoja (kompleksisuus ja jälkikeynesiläisyys). Mutta sen edessä, että valtavirtataloustiede on epäonnistunut monia kertoja nykyisellä kaavallaan ja on todennäköinen jatkamaan sitä nykyisellä menollaan, voin väittää näytön olevan kohdallaan kritiikille ja muutostarpeelle. Devrim Yilmaz totesi 2014 osuvasti, että yksi syy miksi keskuspankit alkoivat finanssikriisissä improvisoimaan oli, koska standarditalousteoria ei kyennyt antamaan vastauksia. Sen, jos minkä pitäisi alleviivata pluralistisen ja moniarvoisen taloustieteen tarvetta.

Lopuksi

Vaikka jättämispäätökseni taloustieteen yliopisto-opiskelun luopumisesta toistaiseksi pysyy, (paluu ei mahdoton, mutta sen tapahtuminen vaatii toisen reitin tai huomattavasti parempaa opetuksen asiaintilaa) niin olen edelleen sama ihminen ajatuksineen riippumatta tiedekunnasta tai pääaineesta.

Seuraavassa kirjoitussarjan osassa kuvailen ”miten syvälle kaninkolo menee” uusklassisessa talousteoriassa. Jos olet hakemassa perusteellisempaa havainnollistamista kritiikille kuin vain ”homo econonomicus = laskin”-luonnehdintaa, niin tulet ilahtumaan.