Tämä kirjoitus on 2. osa kolmen tekstin sarjaa. 1. osaan pääsee tästä ja 3. osaan tästä. Kirjoittaja kiittää Jari Rutasta avuliaista kommenteista luonnosvaiheessa.
Steve Keen (s. 1953) on yksi harvoista 2007-2009 globaalin finanssikriisin ennustaneista taloustieteilijöistä, jonka yksi parhaiten tunnetun teoksen Debunking Economicsin ensimmäinen painos julkaistiin alunperin jo 2001, mutta finanssiriisin jälkeen teosta 2011 täydennettiin useilla tekstikappaleilla. Kirja on yksiä tarkkasanaisimpia uusklassisen talousteorian ongelmien sanallistajia. Se käsittelee seikkaperäisesti uusklassisen teorian oletuksia, sen ongelmia, finanssikriisin aikaista valtavirtaekonomistien kommentaaria ja miten huonosti niiden ennusteet tulevasta toteutuivat.
Jotain kertoo siitä millaiseen kipupisteeseen se osui, kun vielä 2015 pelkkä hänen haastattelemisensa kommentiksi Helsingin Sanomien artikkeliin johti hyvin tuohtuneeseen ja ansiottomaan mustamaalaamiseen valtavirran puolelta, jolle punaiseksi vaatteeksi riitti pelkkä teorian perusoletusten haastaminen.
Teoksen tarkastelupiste on finanssikriisin dynamiikan tarkastelussa ja keskittyy valtavirtatalousteorian matemaattis-loogisten epäyhteneväisyyksien valottamiseen ripauksella kompleksista ja jälkikeynesiläistä rahatalousteoriaa. Kirjan tai tämän tekstin lukeminen ei kuitenkaan vaadi suurta matemaattista harjaantuneisuutta, sillä pääasiat esitetään pitkälti sanallisissa muodoissa.
Kirjan tiivistelmä
Pieni varoitus: kirjoitus sisältää paljon normaalia pidempiä pätkiä tekstejä kuin mitä yleensä jaottelisin tekstiä, joten jos teksti huippaa, niin ota ihmeessä tauko, hengitä syvään ja keitä kuppi kuumaa juotavaa ennen jatkamista.
Jos silti tuntuu, että kirja tai oma tekstini etenee omaan makuun liian nopeasti, niin seuraksi suositellaan Keenin itse pitämän luentosarjan tallenteita, jotka selostavat samoja asioita hieman eri järjestyksessä, mutta hitaammin. Tämän kirjoituksen tai alkuperäisen kirjan lukeminen jossain vaiheessa on kuitenkin sen arvoista. Kunniasanalla.
Kysyntä- ja tarjontakäyrien muodostamisen mahdottomuus: uusklassisen teorian harhaanjohtavuudet ja ristiriidat (1/3)
Kuluttajan teoria, kysyntäkäyrä ja kilpailun teoria
Life Among the Econs (1973).
S kuin ”supply” ja D kuin ”demand.”
Kuluttajateorian lähtökohta pähkinänkuoressa lähtee siltä pohjalta, että kuluttajat kokevat aina suuremmasta ja suuremmasta määrästä hyödykettä vähemmän nautintoa/hyötyä ja siitä voidaan johtaa laskeva kysyntäkäyrä hyödykkeelle. Erilaisissa hyödykeyhdistelmissä kuluttajat pyrkivät maksimoimaan hyötynsä eli optimoimaan yhdistelmähyöty. Kuluttajat pyrkivät myös saavuttamaan aina vain suuremman hyötytason, pystyvän muodostamaan relaatioita jokaiselle vaihtoehdoille ja pitämään yhdistelmävaihtoehtojen valintaa ristiriidattomassa mieltymysjärjestyksessä. Valinnoista muodostuu ns. samahyötykäyrä (”indifferenssikäyrä”), jossa hyöty maksimoituu sivutessa budjettirajoitetta.
Kysyntä- ja samahyötykäyrien muodostaminen osoittautuu kuitenkin pulmalliseksi, kun tarkastelee valintamahdollisuuksien määrää. Jo Reinhard Sippelin 1997 käyttäytymiskokeessa mahdollisia kulutuskombinaatioita tulee 58 eli 390625 eikä ole ihme, että osallistujat rikkoivat laaja-alaisesti koherenttiusehtoja yrittäessä päättää omaa hyödykekoriaan. Valinnat skaalautuvat myös nopeasti, josta havainnollistamiseksi 100 binäärisen (2100) valinnan kombinaatiot tuottavat yli miljoona biljoonaa biljoonaa eri yhdistelmävaihtoehtoa, mikä on täysin mahdollista jo tavallisessakin ruokakaupassa.
Vaikka noin hullunkurisen suuren valintaongelman olettaisi mahdolliseksi laskea maltillisessa ajassa, niin yhden kuluttajan kysyntäkäyrät eivät kuitenkaan summaudu samanmuotoiseksi markkinakysyntäkäyräksi, koska heti tulotason muuttuessa, kun ostaa tai myy joltain/jollekin, niin vaikutetaan heti oman ja toisen kysyntäkäyrän tasoon ja muotoon omien (hyödyke)varallisuuksien muuttuessa määrissä ja suhteissa. Markkinakysyntäkäyrä voikin siis saada minkä muodon tahansa ja voidaan heittää hyvästit yksinkertaisen markkinatasapainon etsimiselle, koska kysyntä- ja tarjontakäyrä voivat ristetä toistensa kanssa niin monta kertaa kuin huvittaa eikä kerran tasaisessa X-muodossa, joka summana voisi syntyä ainoastaan saman kulmakertoimen suorista.
Kysyntäkäyräteorian pelastamiseksi tulee realismin kustannuksella Sonnenschein-Mantel-Debreu-ehdot, jossa oletetaan talouden käyttäytyvän kuin siinä olisi olemassa vain yksi kuluttaja, yksi hyödyke ja yhdenlaiset mieltymykset. Monen kuluttajan tapauksessa oletetaan niin suuri tiedon ja tiedonkäsittelyn kapasiteetin määrä, että talous voisi vastata yhden kuluttajan mallia. Ensimmäisten hälytyskellojen pitäisi nyt soida.
Vaikka aiemmin kirjoitetun olettaisi todeksi, niin kalteva markkinakysyntäsuora (monopolin tapauksessa) ei myöskään pitäisi muuttua vaakasuoraksi täydellisen kilpailun teoriassa (joka siis olettaa, ettei yhdenkään yrityksen tuotantomäärällä ole vaikutusta markkinahintaan), sillä kulmakerroin se pienelläkin kysyntäkäyrän osalla säilyy vaikka osiin pilkottuna. Jos taas oletetaan, etteivät yritykset reagoisi toistensa tuotantomääriin eli jokainen yritys tuottaisi markkinakysynnän verran, niin silloin n yritystä tuottaisi n-1 kertaa liian paljon tuotantoa markkinakysyntään nähden ja tekisivät hyvin suurta tappiota. Täydellisen kilpailun teoria ei siis maksimoi hyvinvointia eikä toimialan voittoja ja jäytää monopolin tehottomuuden teorialta pohjan pois.
Tarjontakäyrä, toimialan teoria ja työmarkkinoiden teoria
Uusklassisessa teoriassa tarjontakäyrä edustaa rajakustannuksia eli mitä enemmän tuotetta tuotetaan, sitä nopeammin tuotantokustannukset kasvavat. Vanha analogia teorialle on viljelymaan käyttö ja siinä piilevien ravinteiden köyhtyminen enenevien tuotantomäärien myötä, jolloin yksikkötuotantokustannus nousee tuotannon lisääntyessä. Intuitiivista päältäpäin.
Jos malliin kuitenkin lisätään ripaus realismia ja oletetaan olevan erilaisia tuotantoaloja alan sisällä ja annetaan näille kysyntä- sekä tarjontakomponentit, niin näiden riippumattomuus katoaa heti. Vaikka esimerkiksi jonkun teollisuusalan (kirjassa käytetään esimerkkinä maataloutta, mutta pidän itse malliesimerkkinä elektroniikkateollisuutta erikoistunein tuotantoketjuineen, jonka herkkyys häiriölle on viimeistään koronapandemian alkuvaiheilla Kaakkois-Aasian sulkujen aikana tullut monelle tutuksi) määrittäisi erittäin laajasti, jolloin nousevan markkinatarjontakäyrän voi olettaa melko vakaaksi, niin yksittäisten komponenttien kysynnät ja niiden muutokset ovat kuitenkin hyvin voimakkaasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.
Ongelma vaihtuu päikseen, jos keskitytäänkin erityisen tietyn komponentin valmistukseen. Tällöin vuorovaikutusongelmaa muiden täydentävien komponenttien kanssa ei ole, mutta yksittäinen komponentti ja muutokset vaikuttavat markkinatarjontakäyrään. Yksi yritys neutraloida dilemma on esittää, että käytetyt teknologia- ja työpanokset ovat vakioisia kaikkien tuotantomäärien kanssa, mutta toisten hälytyskellojen pitäisi soida nyt, koska se tarkoittaisi erittäin epäsuhtaisia ja epätehokkaita työpanosten määriä alhaisemmilla kysyntään suhteutetuilla tuotantomäärillä. Tarkastelun muuttaminen staattiseksi eli ajasta riippumattomaksi on myös vaihtoehto, mutta tällä ammutaan itseä jalkaan ja rajataan kelpoista tarkastelureviiriä kestämättömän pieneksi. Siitä lisää tekstissä myöhemmin.
Tarjontakäyräteorian lopullisessa kuoliniskussa tuodaan esille Federal Reservessa työskennelleen ja American Economic Reviewssakin(, jota valtavirta pitää tieteenalan yhtenä huippujournaalina,) julkaisseen Alan Blinderin (s. 1945) tuotantoasiantuntijoille esitettyjen 1998 kyselyjen tuloksia, jossa arvioitiin vain 11% Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta syntyvän nousevien rajakustannusten alaisena. Eikä se ole ainoa kirjan empiirinen havainto, joka ei tue nousevien rajakustannusten teoriaa.
Työvoiman kysynnän (laskeva palkan suhteen) ja tarjonnan (nouseva palkan suhteen) käyrissä lähdetään myös aiemmin tutuista standardioletuksista, mutta tämän kanssa epätodeksi osoittaminen kulkee hieman eri rataa. Työntekijöiden oletetaan maksimoivan vapaa-ajan ja työn määrän tuottavan hyödyn määrä, mutta kyseenalaiseksi nousee substituution eli toistensa yksi-yhteen korvaavuuden mielekkyys. Erikoistuneen työnjaon ja koulutuksen yhteiskunnassa suurella osalla työntekijöitä ei ole käytettävissä mahdollisuutta korvata työtuloja tehokkaalla tavalla, jolloin oman elintason ylläpito on paljon kuviteltua joustamattomampaa. Vaihtoehtona olisi laskujen maksamisesta putoamisen kelkka, jonka varattomuuskierteestä katkaisu on haastava pala kenelle tahansa. Realistisemmaksi siis osoittautuu sellainen työvoiman tarjontakäyrä, jossa tarjonta eli työskentely lisääntyy palkan laskiessa, koska halutaan säilyttää maksukyky arjessa.
Mihin molemmat laskevat työvoimakäyrät johtavat? Siihen, että markkinatasapainosta poikkeavan minimipalkan vastustamiselta putoaa pohja. Risteävän X-muodon tapauksessa teorian mukainen hyvinvointitappio olisi mahdollinen, mutta kahden samahkon laskevan suunnan käyrän kanssa lopullinen työllisyystasapaino on pudotukseltaan arvaamaton. Minimipalkalla voidaan kuitenkin vakauttaa työllisyys korkemmalle tai edes ylipäätään jonkinlaiselle tasolle. Ironisesti uusklassinen teoria olettaa jo taustalla hyväntahtoisen vaurauden uudelleenjakajan olemassaolon luomaan toimiva (feasible) lähtöasetelma kuluttajan vinkkelistä, joten uudelleenjaon vastustaminenkin on teoriassa äärimmäisen ristiriitaista.
Kompleksisuuksien esiinnousu: staattisen ja mikroperustaisen tarkastelun umpikuja (2/3)
Cambridgejen pääomakiistassa 1920-1960-luvuilla kyse oli haasteesta pääoman ja työvoiman sisältävään tuotantofunktioon liittyen, että onko pääoman kausaatiosuhde voittoon ainoastaan yhdensuuntainen ja siten olisi mahdollista suoraviivaisesti määritellä sen vaikutus, muodostaa tasapainoisia talouden kiertokulkuja ja yrittää asettaa fyysinen pääoma yhtäläiseksi rahan kanssa. Tavanomainen talousteoria olettaa edellä mainitut ja että ”pääoman” käsitteellä voidaan tarkoittaa niin rahallista kuin koneellista pääomaa, mutta Piero Sraffa (1898 – 1983) loi hyvin kuuluisan vasta-argumentin. Hän mallinsi talouden, jossa kaksi toistaan tarvitsevaa hyödykettä tuottaa talouden tarpeisiin nähden ylijäämää eikä vedä rajaa pääoman määritteen kanssa tai asettamatta esioletuksia sen arvolle, kuten tuotantokoneiston rahallinen hinta.
Kun ylijäämätuotannon talouden tarkasteluun mukaan otetaan työvoiman palkan ja tuottajan voiton suhde toisiinsa tuotantoylijäämästä, niin voidaan laskea konkreettisesti pääoman arvo työvoimapanosten suhteen. Taulukoidessa tulonjaon vaikutusta pääoman arvon määrittelyyn syntyy kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö: jos kaikki ylijäämä menee palkkoihin eikä sitä voittoina uudelleensijoiteta tuotantoon, niin pääoman arvo on vakiona sama kuin työvoimapanos eikä pääoman arvolle (ylijäämä) kasva korkoa korolle. Suhde kasvaa rajun epälineaarisesti eri palkan ja voiton suhteilla. Toinen pohjakosketus syntyy, kun tuottaja perii kaiken ylijäämän, mutta silloin työvoiman palkka on nolla ja sillä kerrattuna minkä tahansa ylijäämän arvo on nolla. Toisin kuin teoria väittää, niin voiton suhde määrääkin pääoman. Tämän iskun jälkeen tavanomainen pääomateoria yritettiin pelastaa lisäolettamalla substituoinnin mahdollisuuksia työvoiman ja pääoman kanssa, mutta se vain sotkisi pääoman yksiselitteistä laskemista. Peruuttamaton vahinko oli tehty: abstraktoitu pääoma on epätoimiva käsite eikä fyysistä pääomaa voi substituoida rahallisen pääoman kanssa tuotantoanalyyseissä.
Tieteenfilosofialle on myös kappaleensa kirjassa. Milton Friedmanin (1912 – 2006) instrumentalistinen tieteenfilosofia, jossa yksinkertaistukset ovat olennainen osa teoriamuodostusta, joutuu kritiikin kohteeksi yksinkertaistuksien roolista. Yksinkertaistukset eivät koskaan ole itse tarkoitus, vaan niille on paikkansa vasta, kun jokin tietty asia on niin pieni, että se voidaan laiminlyödä tarkastelusta tai jos tehdään tietoisesti väärä oletus tarkastelukehyksen vaalimiseksi, mutta se suunnitellaan tiputettavan heti paremman tiedon ilmaantussa. Uusklassisen teorian yksinkertaistukset ovat kuitenkin korvaamattomia ydinlähtökohtia sen lähestymistavalle, jolloin oletusten ongelma on suoranaisessa harhaanjohtavuudessa ja teorian ydin on tällöin jo degeneroitunut ja uutta tietoa tuottamaton.
Usea kappale edellisestä eteenpäin käsittelee kaiken ylläolevan seurauksia, jossa on maailma on vahvasti reduktoitu, yleisessä tasapainoissa oleva ja staattinen eli sellainen, jossa aika on ikuisesti pysäytetty eikä siinä siten tapahdu mitään. John Hicksin pieleen mennyt yritys redusoida Keynesin työ IS-LM -malliin toistaa virheellisen (eksogeenisen) rahateorian lisäksi staattisuuden ja kysyntä- ja tarjontakäyrien pulmat eikä tehokkaiden finanssimarkkinoiden teoria osaa selittää pörssiromahduksia ja olettaa etteivät pörssi-ihmiset tarkkailisi tahi reagoisi toisiinsa olettaen täydellisen tiedon markkinoilla (totuus: jos eriäviä näkemyksiä kurssien arvokehityksistä ei olisi, niin ei silloin mitään syytä olisikaan käydä arvopapereilla kauppaa).
Tasapainoteoriaa ei kuitenkaan alunperin ajateltu päätepisteeksi, vaan tietoisen keskeneräiseksi välivaiheeksi talouden tarkastelussa, jonka jopa osa ensimmäisistä taloustieteilijöistä tiedosti. Nykyään tietokoneiden ja niiden laskentatehon avulla voidaan mallintaa kompleksisia ja hyvin epälineaarisia ilmiöitä, joista esimerkkeinä Keen antaa meteorologian mullistaneen E.N. Lorentzin (1917 – 2008) perhoskuvaajan sekä R.M. Goodwinin (1913 – 1996) dynaamisen palkkaosuuksia ja työllisyyttä kuvanneen mallin.
Keenin työ ja sen implikaatiot (3/3)
Talouden sisältäessä ajoittaisia rajuja romahduksia ja huippuja, itseään ruokkivia kehiä sekä hyvin kompleksisia vuorovaikutussuhteita, joita voi epälineaarisuuksissaan lähinnä tarkastella tietokonesimuloinneilla, on analyyttinen ratkaiseminen mahdotonta eikä havaitsemattomasta hyödystä ole tarkasteluapua. Keenin lähestymistapa perustuu ns. ceteris paribus -oletuksista (”muiden muuttujien pysyessä ennallaan”) vapautettuun systeemidynamiikkaan, joiden tarkastelua mm. MatLabin tapaiset ohjelmistot edustavat ja ovat runsaasti käytettyjä matemaattis-luonnontieteellisen klusterin tieteissä.
Keenin ensikosketus systeemidynamiikan potentiaaliin tuli väitöskirjaansa tehdessä, jolloin hän lisäsi Goodwinin malliin sellaiset käyttäytymisdynamiikat, joissa investointien (eli yksityisen velan) kasvuvauhti on suuri nousukausilla ja pieni laskukausilla. Pyörivän kehän sijaan malli (ylläolevassa kuvassa) muodostaa kaksitötteröisen pyörremyrskyn, jonka alussa työttömyys ja palkkaosuus vakautuvat tötteröjen väliin, pysyy näennäisessä tasapainossa jonkin aikaa ja purkautuu uudestaan uudeksi pyörremyrkyksi työttömyyden noustessa ja palkkaosuuksien laskiessa. Malli on myös linjassa endogeenisen rahateorian kanssa, jossa uudet luotot luovat uutta rahaa ja ostovoimaa ja uudet velkakuoletukset tuhoavat rahaa kierrosta ja vähentävät ostovoimaa, joista molemmat myös vaikuttavat tulevaisuuden näkymiin luoden uusia ärsykkeitä finanssimarkkinoilla jne. Kirjassa myöhemmin huomautetaan, että tavanomaisissa Gaussin mukaisissa todennäköisyysjakaumissa ja lineaariregressioissa tälläiset ilmiöt eivät ennustu ja satunnaisuuden sijasta kyse on osittain deterministisestä prosessista.
Yksi olennainen osa tarkastelua sektori-identiteetit ja niiden summien vastaavuus. Keenin tätä nykyä käyttämä Minsky-ohjelmisto mahdollistaa graafiset kaksinkertaisen tilinpidon identiteettimerkinnät, jotka vaatisivat luonnontieteellisemmin orientoiduilta ohjelmistoilta nelinkertaisia merkintöjä yhtä yhtälöidentiteettiä kohden muodostaen niissä hyvin hankalasti luettavia kaavioita. Keen perustaa identiteetit jälkikeynesiläisen Augusto Grazianin (1933 – 2014) rahan kiertokulun teoriaan, jossa käydään rahan tarpeesta taloudelliselle toiminnalle (huom. ei sama kuin metallistinen hyödykerahateoria) lisäksi läpi reaali- ja finanssisektorin rahataloudellisia vuorovaikutussuhteita. Yksi tämän seurauksista on, että jos sektorit ovat sisäsyntyisesti vuorovaikutuksessa toisiinsa, niin silloin talous on sisäsyntyisen poliittista, jonka tulisi ottaa mukaan tarkasteluissa jako työntekijöiden, työnantajien/kapitalistien ja luotottavien pankkiirien välillä sekä näiden valtasuhteiden tarkastelu.
Lopussa Keen puolustaa matematiikan käyttökelpoisuutta talouden tarkasteluissa, kunhan sitä käytetään oikein eikä huonoina oletuksina. Sen jälkeen tulee ruusujen ja risujen luovutusvuoro muutamille taloustieteen vaihtoehtoisille koulukunnille:
- Itävaltalaiselle koulukunnalle ruusuja epävarmuuden korostamisesta ja kritiikistä käyttäytymisen ylianalysoimisesta matematiikan muodossa, risuja talouden tasapaino-oletuksista sekä monista muista yhtäläisyyksistä uusklassisen koulukunnan kanssa, jotka Keen katsoo tekevän itävaltalaisesta koulukunnasta liian samankaltaisen sen kanssa.
- Jälkikeynesiläiselle koulukunnalle ruusuja realismin korostamisesta taloudellisessa käyttäytymisessä, risuja metodologisista erimielisyyksistä koulukunnan sisällä, mutta Keen on toiveikas sen ylipääsyn suhteen koulukunnan koherenttiuden takia.
- Sraffalaiselle tai uusricardolaiselle koulukunnalle ruusuja oletusvapaammasta tuotantomallintamisesta, risuja staattisesta lähestymistavasta, jotka tekevät siitä Keenin mielestä lähinnä työkalun kritisoida uusklassista teoriaa sen omilla välineillä ja oletuksilla.
- Kompleksisuusteoreettiselle koulukunnalle ruusuja ceteris paribus -oletusten hylkäämisestä ja talouden olennaisten kompleksisuuksien huomioon ottamisesta, risuja tiettyjen luonnontiedeorientoituneiden käyttäytymisten huonosta soveltamisesta yhteiskunnallisten ja rahataloudellisten ilmiöiden tarkasteluun, mutta Keen katsoo kompeksisessa lähestymistavassa olevan eniten läpimurtopotentiaalia taloustieteen jämähtäneisyydestä eteenpäin pääsyyn.
- Evolutiiviselle koulukunnalle ruusuja evoluutionäkökulmasta talouden tarkastelussa satunnaisuuden sijaan, risuja tarkastelutyökalun puutteesta taloudellisille ilmiöille, mutta Keen suhtautuu myönteisesti evolutiiviseen ajattelutapaan ja ymmärtäväisesti siihen faktaan, että koulukunnan koherenttius ja metodologia on vielä vasta alkutekijöissään.
- Hieman aiemmin kirjassa käsitellylle marxilaiselle koulukunnalle risuja työn arvoteoriasta ja transformaatio-ongelmasta, mutta niitä lukuunottamatta ruusuja osuvasta kapitalistisen rahatalouden valta- ja yrityskäyttäytymisen tarkastelusta (eli yritykset ovat aktiivisia voitonhakijota, jolloin käyttäytymisen sykli ei kulje rataa Hyödyke→ Raha→Hyödyke, vaan sen sijaan rataa Raha→Hyödyke→Vielä enemmän rahaa).
Lopuksi
Kirja on olennainen referenssiteos uusklassisen teorian pulmista tietoisena olemiseen ja yksi talouden kompleksisen tarkastelutavan tarpeesta perustavia teoksia. Keenin 2021 jatkoteoksessa New Economics: A Manifesto (linkit referaattiin ja kirjakauppaan) kysyntä- ja tarjontakäyrän pulma käsitellään vielä typistetymmin, mutta kompleksisuusteemoille annetaan enemmän tilaa ja avataan sanainen arkku ekologisen kestävyyden teemoista. Siinä valoon pääsee mm. miten vähätteleviä ja epäluotettavia uusklassiselle lähestymistavalle sukua olevat tasaisiin ja jatkuviin funktioihin perustuvat lähestymistavat ovat ilmastonmuutoksen tuhojen taloudellisen koon arvioinnissa, joiden pohjalta on muun muassa väitetty, että talous tuhoutuu täysin vasta maapallon lämmetessä yli 18 celsiusta keskilämpötilan yli (ei, en kuvitellut tätä, vaan aivan todelliset valtavirtataloustieteilijät ovat väittäneet näin ja saaneet vertaisarvionnista läpi. Tässä Keenin murska-arvio). Debunking Economicsista on myös tulossa vielä kolmas versio, joten tarina ei pääty tähän.
Yksi ajatus kuitenkin pohdituttaa: onko uusklassisella teorialla sitten tulevaisuutta, jos sen matematisointia ja ambitiotasoa keventää? Ehkä. Mutta en rehellisesti sanoen tunne implikaatioiden aihepiiriä tarpeeksi, että osaisin sanoa voisiko esim. johonkin sen esiasteeseen palauttaminen olla toimivaa. Teorian pääteema on tuotantorajoitteet enkä väitä etteikö niitäkin tulisi pohtia, mutta kiinnittäisin nykyhetkessä niihin huomiota intensiivisemmin vasta täystyöllisyyden ja aitojen kulutusrajoitteiden (mm. ilmastokatastrofeista tai niitä ennaltaehkäisevistä toimista johtuen) koittaessa.
Ville Länsiluoto 